Herkkutatin voi tunnistaa hyvin luotettavasti päältä päin muutaman metrin etäisyydeltä. Epäselvissä tapauksissa ja kauden alussa harjaannuksen puuttuessa pitäisi riittää pieni kumartuminen, jotta näkee sienen jalan. Punikkitattien jalan tummat nukkatupsut ovat niin selkeä tunnusmerkki, että niistä ei voi erehtyä. Sappitatin minä tunnistan parhaiten lakin kalpeasta väristä, jalan muodosta ja vasta sitten jalan tummemmasta verkkokuviosta. Viimeinen tunnistuskeino on potkaista sieni nurin, jolloin sappitatin pursuava ja punertuva pillistö paljastuu.
Tehokkaassa herkkutattien etsinnässä on pyrittävä välttämään turhaa metsään menoa ja sen takia ne olisi tärkeä pystyä tunnistamaan pidemmänkin matkan päästä. Sama taito on hyödyllinen myös autolla ajaessa, kuten edellisen luvun kahdesta esimerkistä huomattiin.
Kuten edellisessä luvussa mainituista herkkutatin parhaista kasvupaikoista voidaan päätellä, ei umpimetsään kannata lähteä harhailemaan. Tietä tai vähintään polkua pitkin liikkuu nopeammin eikä ojiakaan kannata kovin pitkälle seurata, jos saalista ei ala löytymään. Ainoa poikkeus on järvien rannat, jotka voivat olla hyvinkin vaikeakulkuisia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti