Kurssin esittely

Tämän kurssin ideana on olla sellainen sienikurssi, jolla itse olisin halunnut olla silloin, kun aikuisiällä kiinnostuin sienestämisestä. Kävin joskus 80-luvulla Turun kesäyliopiston sienikurssin, mutta en oppinut siellä oikeastaan juuri mitään hyödyllistä uutta sienestämisestä. Sienistä kyllä opin uutta, mutta sienestämisen kannalta hyödytöntä ja jopa haitallista tietoa.

Sienestys on kehittynyt perinteenä ja joistakin maista se on puuttunut kokonaan. Suomi on ollut historiansa aikana enimmäkseen osa Ruotsia ja kulttuurisesti sekä perinteiden osalta Suomi on pitkälti osa Ruotsia. Ruotsissa ei ole ollut omaa sienestysperinnettä eikä siten Suomessakaan. Tämä on jossain määrin vaikuttanut jopa tieteeseenkin. Kasvitieteen ”luoja”, ruotsalainen Carl von Linné jopa vihasi sieniä ja vasta ensimmäinen Bernadotte-suvun kuningas, ranskalainen Karl Johan, kruunattiin vuonna 1818, sai kansan kiinnostumaan lehmänruokana pitämistä sienistä ja erityisesti herkkutatista, jonka ruotsinkielinen nimi onkin Karl Juhans svamp (myös stensopp, kivitatti). Englanniksi sen yleisin nimi on King bolete.

Eteläisen ja läntisen Euroopan sieniperinnettä kuvaa myös eräs toinen sienen nimi: keisarikärpässieni, joka sai nimensä siitä syystä, että tämä herkullinen sieni oli Rooman keisareiden suosiossa. (Suomessa ei kasva yhtään kärpässienilajia, jota kannattaisi kerätä syötäväksi.) Sienet ovat olleet siis hallitsijoiden herkkua.


Toinen sienestysperinne on tullut Suomeen Venäjältä. Sitä kuvaa ehkä parhaiten venäläisten parhaana pitämä sieni, koivurousku, joka oli erityisesti Pietari Suuren, (s. 1672, k. 1725 ) suosiossa varsinkin krapulapäivinä. Lännessä sitä ei juurikaan tunneta ja esimerkiksi suomenkielisessä wikipediassa sitä pidetään vain yhden tähden arvoisena. Lisäksi sitä ei Suomessa kovin paljon löydy, paitsi Paraisilta ja paikoitellen Kaarinasta. Säilöntätapa on suolamarinointi, koska kuten lähes kaikki rouskut, koivurousku pitää ryöpätä.

Läntisessä Suomessa sienestys yleistyi kunnolla vasta toisen maailmansodan seurauksena karjalaisten evakkojen toimesta. Eräs evakko, Toivo Rautavaara, kirjoitti vuonna 1942 Sieni-aapinen nimisen kirjan ja vuonna 1947 väitöskirjan Suomen sienisato. Niistä voidaan sanoa alkaneen sienestyksen yleistyminen läntisessä Suomessa. Valitettavasti ne olivat kuitenkin hyvin yksipuolisesti venäläiseen perinteeseen perustuvia. Karjalassa sienestys oli ilmeisesti niin yleistä, että sikäläinen tyyli kerätä lähes kaikkia syömäkelpoisia sieniä saattoi olla järkevä.

Toinen selitys karjalaisen tai venäläisen tyylin järkevyydelle on se, että se soveltuu hyvin perinteisen maalaistalon tarpeistoon. Koska kaikki sienet ryöpättiin, se tehtiin saunan padassa ja suolatut sienet mahtuivat tilavaan maakellariin. Harvalla kaupunkilaisella on 50 litrainen tai suurempi kattila, joka vaaditaan, jotta karjalaistyylillä sienten säilöntä saavuttaisi järkevän mittasuhteen. Kylmäkellareita sentään löytyy vielä joistakin vanhoista kerrostaloista.


Nykyaikaisella sienestäjällä sen sijaan on yleensä auto, joka oli harvinaisuus evakkojen asuttamisen aikoihin ja paremmille sienestysmaille on joka tapauksessa pidempi kuin kävelymatka. Tarvitaan siis uudenlainen tyyli sienestää.

Oma sienestystyylini, jonka olen kehittänyt osin onnellisten sattumien kautta ja pitkän ajan kuluessa on täysin erilainen kuin venäläinen tyyli. Poimin vain viittä sientä ja samassa korissa on korkeintaan kolmea eri sientä, mutta yleisimmin vain yhtä. Mitään keräämistäni sienilajeista ei tarvitse keittää ja ehdottomasti yleisin säilöntätapa on kuivaus, mutta käytän myös pienimuotoisesti pakastusta.

Edellisissä piirteissä ei ole mitään varsinaista uutta, mutta sienipaikkojen etsimisessä käytän hyväksi paljon tietotekniikkaa. Varsinkin herkkutatin parhaimmat kasvupaikat löytyvät melko suurella varmuudella karttojen avulla. Aikaisemmin minulla oli uusia paikkoja etsiessä mukana paperinen maastokartta, mutta nykyään sen on korvannut tabletti ja älypuhelin, joiden avulla voi myös katsoa satelliittikarttoja, suunnistaa GPS:n avulla ja ottaa valokuvia löytyneistä sienistä. Sienikirjojakaan ei enää tarvita laitteiden ansiosta ja kenttäkäyttöön sopivat sieniopassovellukset osaavat etsiä sieniä esimerkiksi värin tai muun tunnusmerkin perusteella.

Perinteisillä sienikursseilla opetetaan tunnistamaan suuri määrä sieniä, mutta ei yhtään sientä kunnolla. Tällä kurssilla keskitytään muutamaan sieneen ja ne opetellaan hyvin syvällisesti. Tavallaan käsiteltäviä sieniä on kuitenkin enemmän, koska esimerkiksi sappitatin kokematon sienestäjä voi sekoittaa herkkutattiin. Lisäksi punikkitatin lakki muistuttaa päältä päin hyvin paljon herkkutattia, mutta jos hieman kumartuu ja näkee punikkitatin jalan, ei erehtymisen mahdollisuutta ole. Ehkä kuitenkin tärkein herkkutattiin liittyvä muu sieni on tatinriesa, joka kasvaa herkkutatissa pilaten sen. Nämä muut sienet käsitellään kuitenkin vain siinä laajuudessa kuin ne on syytä käsitellä herkkutatin kannalta. Lopuksi vielä tutustutaan eri puulajien variaatioihin herkkutatista eli tammen ja männyn herkkutatit.

Kurssin oppimateriaali on toteutettu www-sivuina, joihin voidaan laittaa linkkejä. Linkkejä muille sivustoille seuraamalla materiaali laajenee kurssille osallistujan toiveiden mukaan. Sienistä löytyy netistä enemmän tietoa kuin laajimmasta sienikirjasta ja varsinkin englanniksi tietoa on jopa liikaa.

Jos sinulla on kysymyksiä, vastaukset löytyvät todennäköisesti tämän sivuston linkkien takaa, joten kysy ihmeessä. Minä tunnen linkkien takana olevan materiaalin melko hyvin ja vastauksen pitäisi löytyä melko pienellä etsimisellä. Jos vastaus on yksinkertainen, on kuitenkin parempi, että vastaan lyhyesti eikä lähdetä sinänsä opettavaiselle tutustumisretkelle taustamateriaaliin.

Tämä kurssi sopii sekä aloittelijoille että melko edistyneille sienestäjille. Jos jo pystyt keräämään hyvänä sienivuotena sieniä säilöttäväksi muutaman tai useamman vuoden tarpeiksi, et todennäköisesti hyödy tästä kurssista.

Vuosi 2014 oli erittäin hyvä sienivuosi varhaisille sienille ja oma saaliini oli noin 450 litraa herkkutatteja ja 50 litraa lampaankääpää. Olisin pystynyt keräämään niitä hyvinkin paljon enemmän, mutta säilöntäkapasiteetti ja tarve asettivat rajat. Myöhäisille sienille vuosi oli heikohko, mutta suppilovahveroa en olisi parempana vuotenakaan kerännyt säilöttäväksi, koska vanhaa varastoa on jo liikaa.

Tämä kurssimateriaali tehtiin siinä uskossa, että kurssi pidettäisiin syksyllä 2015 Kemiönsaaren aikuisopistossa, mutta kun pitää säästää, niin ei sitten pidetä.